Epidemiology

Yhdysvaltain hallituksen kansallisen mielenterveysinstituutin (National Institute of Mental Health) viiden kaupungin laajamittainen epidemiologinen tutkimus (NIMH-ECA-tutkimus, 1982-1984) tuotti 1-vuotisen esiintyvyysarvion, jonka mukaan esiintyvyys oli 0,8-2,2 % viidessä kaupungissa, keskiarvon ollessa 1,6 ± 0,2 % (S.E.). Elinikäisen esiintyvyyden arviot (lukuun ottamatta henkilöitä, joilla oli samanaikainen merkittävä masennus, skitsofrenia tai orgaaninen aivosyndrooma) olivat 1,7 ± 0,1 % (S.E.). Nämä arviot voivat olla korkeita, koska molemmissa tutkimuksissa käytettiin koulutettuja maallikkohaastattelijoita strukturoidun diagnostisen haastattelun tekemiseen. Tutkimuksissa, joissa on ollut mukana psykiatreja, on raportoitu alhaisempia esiintyvyyslukuja.

Karnon ym. vuonna 1988 ja Weissmanin ym. vuonna 1994 tekemissä kahdessa suurimmassa epidemiologisessa tutkimuksessa käytettiin koulutettuja maallikkohaastattelijoita strukturoidun diagnoosihaastattelun tekemiseen. Niissä todettiin, että yhden vuoden OCD:n esiintyvyys vaihteli 0,8 prosentista 2,3 prosenttiin (keskiarvo = 1,6 %). Useat tutkijat ovat kyseenalaistaneet näiden lukujen luotettavuuden ja pätevyyden. Karnon ym. aineiston uudelleenanalyysissä todettiin, että alle 20 prosenttia pakko-oireisen häiriön tapauksista täytti diagnostiset kriteerit, kun maallikkohaastattelijat haastattelivat heitä uudelleen vuotta myöhemmin. Koska Weissman ym. käyttivät samoja menetelmiä, näillä tuloksilla on oletettavasti samanlainen vaikutus.

Stein ym. suunnittelivat vuonna 1997 yhteisöllisen prevalenssitutkimuksen, jolla pyrittiin voittamaan maallikkohaastattelijoiden käyttöön liittyvät ongelmat. Strukturoiduissa maallikkohaastatteluissa todennäköisesti pakko-oireisen häiriön tai subkliinisen pakko-oireisen häiriön tapauksiksi todetut henkilöt haastateltiin uudelleen strukturoiduilla mittareilla erittäin kokeneen tutkimushoitajan toimesta. Sairaanhoitaja tarkasteli havaintojaan päätutkijan kanssa, joka määritteli kaikki diagnoosit, ja pyysi tarvittaessa lisätietoja. Vain 24 prosentille henkilöistä, jotka tunnistettiin todennäköisiksi OCD-tapauksiksi, annettiin tutkimusdiagnoosi OCD. DSM-IV OCD:n yhden kuukauden painotettu esiintyvyys koko otoksessa oli 0,6 % (95 %:n luottamusväli = 0,3 % – 0,8 %). Koska henkilöitä, jotka eivät ilmoittaneet pakkomielteistä tai pakko-oireista maallikko-haastattelijoille, ei haastateltu uudelleen, jotkut OCD-tapaukset ovat saattaneet jäädä huomaamatta, mikä johtaa todellisen esiintyvyyden aliarviointiin.

Koran, Leventhal, Fireman ja Jocobson (julkaisemattomat tiedot) tutkivat vuonna 1998 kliinisesti tunnistetun pakko-oireisen mielenterveyden häiriön (OCD:n) esiintyvyyslukuja suuressa ennakkoperusteisessa terveydenhuoltosuunnitelmassa, Kaiser Pohjois-Kalifornian terveydenhuoltosuunnitelmassa (Kaiser Northern California Health Plan), jossa on yli 1,8 miljoonaa jäsentä. Kaikkien niiden tapausten, joilla oli OCD-diagnoosi suunnitelman atk-pohjaisessa tietokannassa, karttatarkastelut tuottivat 0,095 %:n esiintyvyysprosentin yhden vuoden aikana 18-vuotiailla tai sitä vanhemmilla aikuisilla. Tämä on vähemmän kuin Karnon ym. ja Weissmanin ym. raportoimat 10 % ja vain 15 % Steinin ym. raportoimasta konservatiivisemmasta luvusta.

Yhteisö- ja perusterveydenhuollon tutkimuksissa raportoidut OCD:n esiintyvyysluvut ylittävät reilusti Kaiserin tietokannassa olevan kliinisesti tunnustetun esiintyvyysluvun. Huolimatta mahdollisista syistä aliarviointiin tässä tietokannassa ja kliinisesti merkittävän OCD:n yliarviointiin aiemmissa tutkimuksissa, ero viittaa siihen, että monet Kaiser-jäsenet, joilla on kliinisesti merkittävä OCD, jäävät hoitamatta. Hoitamattomien osuus muiden sairausvakuutusmuotojen piirissä ei ole tiedossa, mutta kun otetaan huomioon aiemmin todettu viive hoitoon hakeutumisessa, on syytä epäillä, että se on yhtä suuri.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.